Ensimmäinen päivä autoillen: Hraufossar, Glaumbaerin maalaismuseo, Akureyri, Goðafoss
Valtaosa autovuokraamoista sijaitsee Reykjavikissa tai Keflavikin kansainvälisellä lentoasemalla, missä vuokra-autoja on mukavasti saatavilla. Me otimme auton Reykjavikin keskustasta, tai oikeammin reilun viiden kilometrin päässä keskustan laitamalla sijaitsevasta autovuokraamokeskittymästä. Palautimme auton sitten lentokentälle pois lähtiessä.
Reykjavikissa olimme olleet reilun päivän ja se kierrettiin jalkaisin.
Nyt piti siirtyä renkaille, Islannissa kun ei ole lainkaan raideliikennettä.
Ainoa juna, joka saarelta löytyi, oli tämä Reykjavikin satamassa ollut museojuna.
Islannissa on yksi päätie, tie numero 1, jota kutsutaan myös Islannin Kehätieksi.
Kehätie kulkee ympäri saarta ja on 1332 kilometriä pitkä.
Kehätien varrelta löytyy useita suosittuja matkailukohteita, joten off road alueille ei ole tarvis mennä.
Niille ei myöskään saa mennä tavallisilla vuokra-autoilla. Jos niille mielii seikkailemaan, niin sitten on vuokrattava nelivetoauto maavaralla. Nopeusrajoitus on päällystetyllä tieosuudella 90 km/h ja sorateillä 80 km/h. Promilleraja on sama kuin Suomessa, samoin liikennesäännöt.
Auton nokka käännettiin kohti Kehätietä ja ensin suunnaksi navigaattoriin näpyteltiin Hraufossarin putoukset.
Matkalla ajoimme Hvalfjörðurin vuonon alla kulkevaa kuusi kilometriä pitkää tunnelia pitkin.
Käännyimme 1 tieltä oikealle ja ajoimme reilun puolen tunnin ajan ensin tietä 50 ja sitten tietä 518.
Putousta lähellä olevalta parkkipaikalta on parin sadan metrin kävely Hraufossarin putouksille.
Alueella on hyvät polut ja näköalatasanteet sekä ravintolapalvelut.
Samalla kertaa voi kävellä kurkkaamaan lähellä olevan Barnafossarin putoukset.
Matka jatkui takaisin tielle numero 1. Ennen seuraavaa etappia Islannin sää näytti monet puolensa. Reilun sadan kilometrin matkalle mahtui rankkasade, auringonpaiste, ja hernerokkasumu sekä karmea tuuli. Lämpötilakin vaihteli +5 ja +12 asteen välillä.
Sumu oli todella paksu ja näkyvyyttä ei ollut 50 metriä enempää. Siinä ei maisemia ihailtu. Matka kuitenkin jatkui kohti seuraavaa etappia Glaumbaerin maalaismuseota, jossa on esillä eri aikakausilta olevia maalaistaloja. Paikkaan ei ollut isoa koukkausta, sillä se sijaitsee noin kymmenen kilometrin päässä Kehätiestä.
Paikan turvetalot olivat mielenkiintoisia. Museoalue on avoinna kesäaikaan päivittäin klo 10-18. Sisäänpääsy tähän ulkoilmamuseoon maksaa 2000 Kr. Turvetalot sopivat hyvin vaihtelevaan ilmastoon, tarjoten erinomaisen eristyksen verrattuna pelkästään puusta tai kivestä tehtyihin rakennuksiin. Puuttomassa Islannissa myös rakennusmateriaalien puute lienee yksi syy turvetalojen rakentamiseen aikoinaan.
Matkan teko oli tältä päivältä loppusuoralla ja kilometrejä tulisi perille saakka reilut 500.
Puolivillejä isoja, jopa useiden kymmenien suuruisia islanninhevoslaumoja oli siellä täällä. Ei ihme sillä islannissa on yli 80000 hevosta. Islanninhevonen kuuluu maailman vanhimpiin hevosrotuihin. Hevoset ovat viikinkien aikoinaan saarelle tuomia jälkeläisiä, jotka ovat asuttaneet saarta yli tuhat vuotta.
Eristyksissä olemisen takia hevosilla ei ole tavallisia eläintauteja, eikä suojaa niitä vastaan, miksi hevosia eikä muualla käytössä olleita hevostarvikkeita saa tuoda maahan.
Jos esimerkiksi hevonen lähtee kilpailemaan Islannista mantereelle, myydään hevonen kilpailun jälkeen, eikä se voi enää palata takaisin Islantiin. Hevosia käytetään harrastustoimintaan, tursimiin ja lihatalouteen.
Saarella on myös runsaasti lampaita ja sen huomaa nopeasti ajaessaan Islannin ympäri.
Islannissa liikkuessa kannattaa olla varuillaan tienpientareilla olevien lampaiden vuoksi, koska lain mukaan lampaan yliajaja on korvausvelvollinen.
Seuraavaksi suuntasimme Akureyrin kaupunkiin, joka onkin Pohjois-Islannin isoin kaupunki. Ensimmäiseksi etsimme huoltoaseman, jotta saimme auton tankattua, sillä hotelimme sijaitsi Goðafossin putouksien lähellä, eikä kartan mukaan matkalla näyttänyt olevan kovinkaan isoja paikkoja, jossa olisi mahdollisuus tankkaukseen.
Akureyrin kirkko eli Akureyrar kirkja muistuttaa hieman Reykjavikin kirkkoa, eikä ihme, sillä kirkon suunnittelija on ollut kummassakin kirkossa sama tyyppi.
Itse kaupunki ei ole kovin suuri. Kaupungissa on risteilysatama ja sieltä oli juurikin lähdössä risteilijä kohti seuraavaa satamaa. Jotenkin kaupunki muistutti Tromsaa. Akureyrarista tehdään myös valassafareja.
Melkoisen pieni keskusta oli nopeasti kierretty. Jos jotain kaupungista jäi mieleen, niin ihanat sydämen muotoiset liikennevalot ja kaupungin lentokenttä, jonka kiitotie oli rakennettu penkereelle lahden poukamaan.
Rannassa oli myös Sigling veistos, joka on saman taiteilijan tekemä kuin Reykjavikin Sun Voyager. Siksi siis vahva yhdenmukaisuus näissä veistoksissa.
Matka jatkui kohti Goðafossin putouksia. Heti Akureyrin jälkeen ajoimme 7 kilometriä pitkää tunnelia kohti tämän päivän päätepistettä.
Goðafoss eli jumalten putous sijaitsee Kehätien varrella, Akureyrin ja Mývatnin välissä.
Tälle vesiputoukselle on helppo tulla, eikä matkaa parkkipaikalta putouksen partaalle ole montaakaan metriä.
Upea putous kuohusi ja pauhasi.
Putousta voi ihailla sen kummaltakin puolelta olevilta useilta näköalapaikoilta. Auto parkkialueella ympäri ja kohti lähellä olevaa hotellia, josta oli myös näkymät putoukselle. Hotelli oli juuri kunnostettu ja varsin kelvollinen yöpaikaksi.
Ilma oli sahannut matkalla edestakaisin.
Mustat pilvet roikkuivat jälleen matalalla, ropsauttaen lopulta kunnon rankkasateen.
Onneksi hotellin ravintolan lämmin tunnelma, hyvä ruoka ja kuuma suihku auttoivat väsynyttä matkaajaa.
Kilometrejä oli tullut matkamittariin päivän aikana ihan kiitettävästi, joten kunnon yöunet tulivatkin tarpeeseen.
Toinen päivä autoillen: Mývatn järven alue, Skútusstaðirin, Dimmuborgir, Hverir Námafjall, Krafla, Dettifoss ja Stuðlagil kanjoni
Aikaisesta aamusta liikkeelle ja auto nielemään kilometrejä.
Navigaattoriin naputettiin Skutstadirin kraaterialueen koordinaatit
Tiellä ei vielä ollut juurikaan muita liikkujia kuin me. Hyvä niin, saimme ajella rauhassa ja ihailla maisemia. Paksut harmaat matalalla roikkuvat sadepilvet eivät luvanneet kivaa ulkoiluilmaa. Vettä satoi melkoisesti, joten toivoa sopi, että sää todellakin vaihtuisi nopeasti ja paikallisesti Islannin tyyliin.
Tälle ajopätkälle mahtuikin sitten paljon katsottavaa.
Diamond Circle on yksi Islannin suosituista ajoreiteistä maan koillisosassa, jonne tehdään myös turistikierrosmatkoja Reykjavikista.
Reitti alkaa hieman ennen Goðafossin putosta, kulkien tietä numero 85 noin 250 km. Vaikka kierros on ollut olemassa jo jonkin aikaa, reitti avattiin virallisesti elokuussa 2020. Monet, kuten mekin ohitamme osan kierroksesta ja nappasimme tämän alueen pullasta vain osan rusinoista. Diamond Circle sisältää Islannin suurimpiin kuuluvia nähtävyyksiä, mukaan lukien Jökulsárgljúfurin alueen nähtävyydet ja Mývatn järven ympäristössä olevat paikat.
Mývatnin alue on yksi Islannin päänähtävyyksistä, vaikkakaan ei ehkä niin tunnettu kuin Reykjavíkin puoli maasta.
Itse järvi ei ole järin kummoinen, mutta sen ympärillä ja lähistöllä on runsaasti nähtävää.
Mývatn sijaitsee reilun tunnin matkan päässä Akureyristä itään. Mývatnilla on useita majoitusliikkeitä, mutta lähiseudut ovatkin sitten melkein autiot joka suuntaan.
Nimi Mývatn tarkoittaa hyttysjärveä, jossa pienet inisijät kerääntyvät ajoittain sankoiksi pilviksi ja tunkevat joka paikkaan.
Hyttyset eivät ole meikäläistä pistävää lajia vaan ärsyttäviä pikkukärpäsiä.
Nyt niitä ei näkynyt kuin muttamia, siitä piti huolen sade ja viuhuava tuuli.
Reykjahlíð on Mývatnin rannan ainoa kylä, jossa on matkalaisten tarvitsemia palveluita ja kauppa.
Aivan kylän kirkon vieressä on kallioksi jähmettynyt laavavirta.
Kuuma, hehkuva laava virtasi 1729 aivan kirkon vierellä, tuhoten ympärillä olevat talot ja maan. Kuin ihmeen kautta kirkko pelastui. Historia kertookin, että monien pyhien rakennuksien päällä on ollut tuhon hetkellä suojaava käsi. Nyttemmin kirkko on rakennettu uudelleen paikalle, jossa vanha kirkko oli.
Lähdimme kiertämää Mývatnin järveä sen eteläpuolelta, sillä tien 848 varrella on paljonkin katsomista.
Ensimmäisenä suuntasimme Skútusstaðirin pseudokraattereille.
Pseudokraatterit ovat syntyneet, kun laava virtasi märän maan yli ja poksautti maasta tulivuoren kraaterien muotoisia maanmuotoja. Kraaterit ovat juurettomia kartioita, joilla on tulivuoren pinnanmuoto ja ne muistuttavat todellista tulivuoren kraatteria, mutta eroavat siinä, että niissä ei ole aukkoa, josta laava on purkautunut, eikä niissä ole mitään magmajohtoa.
Mývatnin ympäristö muistuttaa avaruudessa olevien planeetoiden tai kuun pintaa kraattereineen, geotermisine luolineen, kuplivine mutalammikoineen, rikkilähteineen ja kummallisine kivimuodostelmineen. Paljon ei siis tarvita mielikuvitusta, kun scifi elokuvien maisemat on lukittu verkkokalvoille.
Dimmuborgir on Mývatnin itärannan tuntumassa sijaitseva laavapelto tai alue.
Alueella on jähmettynyttä laavaa, joka on muotoutunut mitä moninaisimmiksi kallioiksi, jyrkänteiksi, mäiksi ja kivikasoiksi.
Kallioissa on aukkoja, joista näkee läpi. Alueella risteilee useita helppokulkuisia polkuja, joiden pituudet vaihtelevat.
Laavamöykkyjen välisiä polkuja kulkiessa voi tarkkailla, näkyykö alueella Islannin tarustoon kuuluvia joulutonttuja, sillä ne kuulemma asuvat noilla hoodeilla.
Mitä syvemmälle mustaan laavalabyrinttiin kulkee, sitä aavemaisemmaksi tunnelma käy. Ikävä viima ja sade pitivät huolen siitä, että parkkialueen vieressä oleva ravintolarakennus täyttyi värjöttelevistä turisteista.
Poikkesimme myös kurkkaamassa Grjótagján luolan, jossa kerrotaan majailleen lainsuojaton Jón Markússon.
Koko Islannin historian ajan jäinen maa, rosoiset kivet, täydellinen pimeys ja peikkojen epämääräinen maine on saanut lainkuuliaiset ihmiset välttämään Islannin laavaluolia. Siksi ne olivatkin täydellisiä paikkoja rosvoille.
Luolan kuuma lähde toimi aina 1970-luvulle saakka paikallisten omana kylpypaikkana. Islannin arvaamattomat geotermiset voimat muuttivat tilanteen ja nykyisin luolan vesi on liian kuumaa ja käyttökelvotonta. Alueella ajaessa näkee maan uumenista nousevat useat höyrypilvet, jotka kertovat maan alla tapahtuvasta kiehumisesta.
Pienen koukun jälkeen palasimme takaisin Kehätielle.
Seuraavaksi eteen putkahti Mývatnin geothermaalinen alue, joka pitää sisällään useita ulkoilmakylpylöitä.
Jarðböðin við Mývatn on Islannin toinen suuri ulkoilmakylpylä.
Täällä voi kylpeä lämpimässä laguunissa vuorten vieressä. Paikka on vähemmän tunnettu ja siksi myös huomattavasti halvempi kuin Sininen Laguuni. Silti hinta per pää oli melko suolainen. Maanuumenista pulppuava ilmainen lämmin vesi lyö selvästi leiville, sillä joka ikisen matkan varrella olleen kuumavesikylpylän parkkialueella oli mieletön määrä autoja.
Aivan Kehätien vieressä on Hveririn kiehuvat mutalähteet, joiden mädältä kanamunalta haiseva rikkiyhdiste tunki nenään jo parkkipaikalla.
Lähdimme rohkeasti kävelemään haisevalle kentälle.
Yökkimisreflektin kanssa voi joutua taistelemaan, sillä haju oli paikka paikoin karmea. Alueella on niin voimakas mädän kananmunalöyhkä, että herkkänenäisemmät eivät siellä pysty olemaan.
Paikka oli erikoinen, sillä kiehuva muta pulppusi upeissa väreissä kraatereissa ja pihinä ja suhina kuului kivikasoista.
Syvyyksistä nousevat sulfiittikaasut ovat värjänneet maan kirjavaksi, miksi paikka onkin melkoisen värikäs.
Paikka oli hieman spookie, mutta samalla sai hyvän käsityksen siitä, miten valtava ja tulikuuma painekattila maan sisus oikeasti on.
Paikkaan on 1200 Kr hintainen autokohtainen sisäänpääsymaksu.
Alueelle ajettaessa kamera taltioi rekisterikilven ja maksettua parkkimaksun, kuittaat samalla sisäänpääsymaksun.
Mikä ihana kuhina parkkiautomaatilla olikaan, kun puolet jonossa olevista eivät muistaneet vuokra-auton rekisterinumeroa. Jono maksuautomaatille eteni ihan kivasti, sillä lähes joka toinen joutui ampaisemaan takaisin autolle tarkistamaan sen rekisterinumeron. Onneksi meillä oli kännykässä kuva autostamme.
Krafla on suuri laakea tulivuori, jonka viereen voi ajaa autolla. Paikka olisi parkkipaikan kuvien mukaan kaunis ja kuvauksellinen, mutta paksu sumu vuoren huipulla esti näkyvyyden totaalisesti. Näkyvyyttä oli vain noin 30 metriä. Sää vaihtui taas matkalla aivan lennossa.
Kiukkuisen näköiset reippailijat, jotka olivat lähteneet kiertämään kraateria palasivat pohkeisiin saakka kuraisina.
Reipas sade varmisti täysvartalokastumisen.
Sateenvarjoa ei noihin tuuliin kannattanut ottaa mukaan.
Totesimme, että tämä paikka menee virhemarginaaliin. Mitään ei ollut tehtävissä, sillä edes kraaterin pohjalla olevaa vettä ei paksun sumupilven takaa näkynyt.
Onneksi vuorelta alas virtaava tulikuuma joki oli sentään ikuistettavissa.
Joen väri oli vitivalkoinen sen alkumetreillä, jossa se puhkeaa maanpinnalle.
Alas virratessaan ja jäähtyessään sen väri muuttuu kauniin turkoosiksi. Paikka onkin oikea energiakeskus. Alueella oli putkistoa sinne ja tänne. Ilmainen energia kun otetaan käyttöön.
Matka jatkui eteenpäin 1 tietä, josta sitten poikkesimme tielle 862. Pieni reilun 50 kilometrin edestakainen koukku piti tehdä, sillä onhan Dettifossin putous yksi Islannin timanttiympyrän pakollisista nähtävyyksistä.
Putousta pääsee ihailemaan sen kummaltakin sivulta, ennen kuin vesi syöksyy hurjalla voimalla rotkoon.
Putouksen virtausmäärä on Euroopan vesiputouksista suurin.
Valtava vesisumupilvi estää tehokkaasti putouksen pohjan näkemisen. Dettifoss on vaikuttava ja kunnioitusta herättävä putous. Putous onkin on ollut monen elokuvan taustalla. Parkkialueelta putouksen näköalapaikalle on reilun puolen kilometrin matka mentäessä alamäkeen ja takaisin päin sitten ylämäkeen.
Mývatnilta itään päin alkoikin sitten melkoisen tylsä tienpätkä.
Tien varrella olevat laava-, kivi- ja vuorimuodostelmat vaihtelivat, mutta silti matka oli yksitoikkoinen ja puuduttava.
Tie oli hyvä ajaa, mutta sen varrella ei ole minkäänlaista asutusta tai palvelua, joten pari tuntia joutuikin sitten ajamaan, ainoana ilona vastaan tulevat ja edellä ajavat autot.
Teimme pienen koukun Stuðlagil Canyoniin, jossa on yksi maailman kiehtovimmista basalttikivimuodos-telmista.
Koukkausta päätieltä tulee edestakaisin noin 30 kilometriä.
Kanjonia pääsee ihailemaan sen kummaltakin puolelta, mutta vain toiselta puolelta pääsee laskeutumaan alas kanjoniin. Alueen näköalatasanteenpuoleisella parkkialueella on kahvilavaunu ja wc-tilat.
Nämä kuusikulmaiset pylväät muodostuvat pylväsliitoksiksi, kun basalttilaava virtaa ja jäähtyy hitaasti. Ajan myötä kuivuneen laavan tilavuus pienenee ja halkeilee symmetrisiksi kuvioiksi. Syntyvät muodot ovat enimmäkseen kuusikulmioisia ohuita pylväitä. Paikka oli kiehtova, mutta myös hämmentävä. Miten voikaan luonto luoda jotain näin kaunista ja mystistä?
Matka jatkui ja kauniit vuorimaisemat vaihtuvine väreineen vangitsivat katseen. Tässä osaa matkaa maisemat vaihtuivat tiuhaan. Oli upeita monivärisiä vuoria, karuja röykkiöisiä laavapeltoja, ihania eri vihreän sävyissä olevia vuoren rinteitä, mustia tuhkavuoria, valtavia kallion halkeamia, toinen toistaan upeampia vesiputouksia ja vaikka mitä.
Reilu kuusisataa kilometriä oli taitettu. Olimme ottaneet hotellin Eskifjörðurista. Vielä piti etsiä tankkauspiste itselle ja autolle. Sitten olikin aika ajella hotelille ja painua pehkuihin.
Aamulla olisi tarkoitus lähteä taas mahdollisimman aikaisin seuraavalle etapille, joka olisikin ajomatkana tämän tourneen pisin.
No Comments