Taas renkaille
Jihu.., tai no joo. Meidän syksyksi siirretty loma ei edelleenkään mennyt käsikirjoituksen mukaan. Kesän aikana oli viritelty matkasuunnitelmia perinteisesti raiteita pitkin. Suunnitelmissa oli huomioitu korona ja lyhyet lentoreitit, mutta mikään ei auttanut, kaikki hyvät ideat torppaantuivat loppukesän edetessä kohti syksyä. Paperille jäi hieno reitti Kööpenhaminasta Berliiniin, Oslosta Bergenin ja siitä Hurtigruten laivalla Pohjois-Norjaan, josta junalla takaisin etelään Osloon. Pari muutakin hyvää ideaa Saksan suunnalla jäi vain suunnitelmiksi, myöhemmin toteutettaviksi.
Vallitsevan tilanteen takia päätimme jo toisen kerran vuokrata asunto-auton.
Kaikkea muuta, kuin se meidän juttu, mutta saisimmehan ainakin viettää kahden viikon ”pakotetun” loman turvallisesti ”omassa matkailukuplassa”.
Korona- turvallisesti siis renkaille! 6100 km, 2 viikkoa retkimeininkiä ja mielettömän upeita maisemia.
AAvuokrauksesta jälleen asuntoauto alle ja nokka kohti pohjoista ja Norjaa.
Tällä kertaa meillä oli hieman isompi matkailuauto, minkä oleskelumukavuudet miellyttivät kahden viikon matkalla.
Vuokratessa saimme taas niin hyvää palvelua, että voimme todellakin suositella heidän palvelujaan.
Ensimmäinen etappi oli Tuuri ja siellä Kyläkauppa Keskinen. Paikka oli käytävä katsomassa, onhan sitä sen verran mainostettu.
Olihan se melkoinen kontrasti muuhun alueeseen ja keskellä ei mitään.
Syyskuun lopulla karavaanarialue oli melko täysi, parkkiksella runsaasti autoja ja tohina kauppakeskuksessa melkoinen. Ei voi muuta kuin peukuttaa Vesaa, olihan tuo koko kompleksi melkoinen viritelmä ja hieman överi.
Aamulla auton navigaattoriin naputeltiin Haaparanta. Rajat olivat pitkän Korona-sulun jälkeen auenneet päivää aiemmin ja nyt siis voisimme säästää pari päivää ajamalla Ruotsin läpi Lofooteille. Raja-aidat oli nostettu sivuun, odottelemaan uutta pystytystä viikon kuluttua. Elämänmeno rajakaupungin kummallakin puolella näytti muuten olevan normaalia.
Kumpikaan kaupungeista ei ollut kummoinen. Nopeasti autolla kierretyt paikat, parit pakolliset kuvat ja matkaan. Tienpäällä ei juurikaan ollut muita matkaajia kuin me. Saimme ajella rauhassa läpi Ruotsin.
Päähänpistosta kiepautimme ensimmäiseksi yöksi Luulajaan, jossa oli todella hieno leirintäalue First Camp Arcus-Luleå. Voi vaan kuvitella millainen ruuhka siellä on kesäaikaan. Aamulla matka jatkui kohti Norjaa.
Ensimmäinen stoppi tehtiin Storforssin koskella.
Upea valjastamaton koski pauhusi ja kuohusi.
Kuvauskohteiden lisäksi ulkona maistui pannulla keitetty retkikahvi ja eväsleivät.
Meidän lisäksemme näimme alueella yhden toisen pariskunnan. Turvaväleistä oli siis helppo pitää kiinni.
Seuraavaksi pysähdyimme jaloittelemaan Kiirunassa, jonka talous pyörii kaivostoiminnasta. Ilman tätä kaivosta kaupunkia tuskin edes olisi.
Sen verran tärkeää kaivostoiminta kaupungille on, että malmin kaivamista on päätetty jatkaa, vaikkakin kaupungin keskusta joudutaan siirtämään pois kaivostoiminnan tieltä.
Kaupungin siirtohanke on jo käynnistynyt ja uusi keskusta tulee siirtymään asteittain parin kilometrin päähän.
Kiiruna kierrettiin autolla ja todettiin, että matka jatkukoot. Ainoaksi nähtävyydeksi jäi Kiirunan kirkko.
Saimme ajella 300 km mielettömän upean ruskan läpi.
Värit suorastaan porautuivat verkkokalvoille.
Vähän väliä oli pakko pysähdellä ottamaan upeita kuvia. Ilmakin suosi.
Navigaattoriin oli laitettu etapiksi Narvik. Rajamuodollisuudet hoituivat nopeasti. Yksinäinen poliisi päivysti Ruotsin ja Norjan rajalla ja halusi tietää ettemme vain olleet tulleet Kainuun alueelta, josta Norjaan tulo oli vielä kielletty.
Sää pilvistyi ajettaessa kohti Narviikkia, mutta silti upeat värit loistivat leimuten.
Saimme ajella lähes yksin koko matkan Ruotsista Norjan puolelle.
Muutama rekka tuli vastaan – tiellä ei todellakaan ollut ruuhkaa, mutta ei myöskään pysähdyspaikkoja tai bensa-asemia.
Onneksi olimme aamulla keittäneet termariin kahvia ja tehneet eväsleivät valmiiksi, joten energiavarastojen tankkaus onnistui hyvin tienpientareella.
Ilma muuttui lopulta myrskyksi. Tuuli puhalsi yhden sillan mittausaseman mukaan 25 m/s. Puuskissa tuulta oli enemmän. Sillat oli suljettu, laivat ajettu ankkuriin merelle ja rekoille annettu ajovaroitus kovasta puuskittaisesta tuulesta.
Vettä satoi laakana ja Narvikin ainoa avoinna oleva leirintäalue oli 30 km päässä kaupungista. Umpipimeässä, kamalassa säässä ajoimme kuitenkin sinne, että saimme auton sähköön. Koko yön tuuli raivosi ja sade piiskasi kattoa. Karavaanarin matkailuauto heilui ja huojui. Camping alueen parkkis muuttui hetkessä tasaiseksi vesialtaaksi. Mikä loman alku!
Aamulla sade oli tauonnut ja palasimme Narviikkiin. Nopea kiertely kaupungissa ja pankkiautomaatin metsästys, joka muuten osoittautui vaikeaksi rastiksi. Pohjois-Norjassa pankkiautomaatit ovat kortilla! Kun NOK käteisvarakassa oli saatu hoidettua yhdestä ostoskeskuksesta ja ruokavarastot täytettyä lähdimme ajamaan kohti Lofootteja.
Tässä kohtaa on pakko mainita, että sekä Ruotsissa, että Norjassa katsottiin kummeksuen meikäläistä, jolla oli kertakäyttöinen maski ja kertakäyttöhansikkaat päällä. Norjan ainoa maskillinen henkilö oli liikenneympyrässä ajanut ambulanssikuski ja takaisintulomatkalla Ruotsin puolella näimme kaksi Hemvanin kauppakeskuksesta ulos tullutta ihmistä.
Sää ei edelleenkään suosinut meitä. Edellisen päivän myrskyn jälkeen mustat sadepilvet roikkuivat matalalla ropsauttaen aina välillä kunnon sadekuuron niskaan.
Välillä saimme tosin ihastella pilven raosta auringon värjäämiä kuvankauniita maisemia.
Lofooteilla on paljon tarjolla perinteisiä kalastajamökkejä rørbuernejä, mutta nyt nekin oli jo ajettu talviteloille. Paalujen päälle merenrantaan rakennettuja kuvauksellisia punaisia rørby-mökkejä löytyy lähes jokaisesta rannikon kylästä.
Lofootit on varmaankin yksi koko Skandinavian upeimmista paikoista, jossa Alppimaiset terävät vuoret kohoavat suoraan merestä.
Ensimmäinen etappi Narvikin jälkeen oli Harstad, joka olikin aika iso kaupunki.
Matka jatkui läpi vaihtelevien maisemien kohti Sortlandia. Lossi Refsnesistä Flesnesvisiin kesti n. 20 minuuttia ja maksoi 11 €. Sortland osoittautui isoksi kaupungiksi, vaikkei siellä juurikaan ollut mitään erikoista nähtävää.
Poroista ei tarvinnut olla huolissaan tällä osuudella, mutta hirvi varoitusmerkkejä oli runsaasti. Juuri kun olin päässyt sanomasta, että kummallisiin paikkoihin noita varoitusmerkkejäkin laitetaan ja onkohan täällä edes mitään hirviä, niin kappas, tien laidassa talon pihalla, taajama-alueella, seisoskeli iso hirvi nauttien puutarhan antamista.
Matkamme jatkui upeita maisemia ihaillen kohti Melbua, josta otimme lautan Fiskebøliin.
Kaikki lautat ovat maksullisia, mutta joillakin lauttaväleillä koronan takia lauttamaksua ei peritty paikanpäällä, vaan se postitetaan kotiin auton rekisteritietojen perusteella. Syyskuun lopussa Lofooteilla ei juurikaan ollut ruuhkaa. Osalla lautoista oli hyvin tilaa. Myöskään ympäri vuoden auki olevia leirintäalueita ei ollut monia.
Päätimme yöpyä ensimmäisen yön Lofoten Camping Storjfordissa, jonne ajauduimme myös toiseksi yöksi, koska avoinna olevia leirintäalueita ei vaan saarelta löytynyt.
Mahtava oli leirintäalueen tarjous lämpimästä saunasta, joka myrskysäällä kuulosti liiankin hyvältä. Ainoana miinuksena oli 300 m matka tynnyrisaunasta suihkupaikkaan tuulen ja sateen vihmomassa pimeässä säässä.
Onneksi pääsimme tuohon avoinna olevaan leiripaikkaan, sillä matkalla yli 100 m/h (sillan tullimittarin lukema) pakotti meidät ja muut autoilijat yli 3h ”nakkisuojaan” kalliokielekkeen taakse. Silti asuntoautomme huojui ja heilui, tuuli humisi ja suolainen sadevesipilvi sumensi ikkunat sameaksi. Olipa melkoinen yli kolmen tunnin kokemus.
Myrskyn jälkeen on poutasää…
Aurinkokin kipusi kruunuksi taivaalle ja saimme vielä muutamia hyviä kuvia kopterilla, ennen kuin hyvästelimme kauniit Lofootit.
Välihuomautuksena ja vinkkinä…huoltoasemia ei ole aivan joka kylässä, joten kannattaa selvittää tankkauspisteet etukäteen ja pitää tankki kokoajan puolillaan. Sama neuvo koskee Lappia.
Meillä kävi tuuri loma-ajankohdan takia, koska Norjan ja Ruotsin rajat olivat auki vain viikon, joka sattui juurikin lomaviikollemme.
Myös säät olivat ulkoiluun suurimmaksi osaksi ok. Ruuhkaa ei ollut leirintäalueilla tai teillä. Jokusen kerran mietin viime kesän suomalaisten koronarallia Norjaan ja Lofooteille. Pienellä saarella on ollut ruuhkaa.
Varsin hauska kohde oli Henningsværin jalkapallokenttä, joka olikin nähtävyys.
Jalkapallokenttä sijaitsee kallioisella saarella, josta on näkymät suoraan avomerelle ja ympäröivään vuoristoon.
Kalastus on matkailun lisäksi Lofoottien päätoimiala. Kalan kuivaustelineitä oli joka kylässä, mutta nyt syksyllä ne olivat tyhjiä ja säästyimme siis kuivuvan kalan hajulta. Ilmakuivauksen avulla turskasta saadaan kapakalaa.
Tarkoituksena oli viipyä pidempään ja ajella alaspäin Norjaan katsomaan ISOJA vuonoja, mutta kappas, Korona-rajoitukset matkustamiseen iskivät loman aikana ja sisärajojen sulkemisen takia oli käännettävä kiireesti auto kohti Suomea.
Tällä matkalla ei ollut edes tarkoitus vierailla museoissa.
Matka paikkasi laastarina kovaa menomonoa ja upeat maisemat ja meno olikin se juttu, mitä matkalta lähdettiin hakemaan.
Sää vaihteli hetkessä. Upea auringonpaiste vaihtui paksuun sadetta ennakoivaan pilvimattoon.
Maisemat olivatkin kerrassaan upeita ja veivät kyllä mukanaan. Liikennettäkin oli onneksemme minimaalisen vähän, muita matkalaisia tienpäällä vain muutama. Saimme ajalla lähes yksiksemme.
Lofooteilta tulimme mantereelle Lødingennistä Borgnesiin, koska talviakaan lauttaa Svolværista Skutvikiin ei kulje. Lofoottien lautta-aikataulut löytyvät täältä. Tunnin matkan aikana saimme ihailla upeita maisemia, nauttia merituulesta sekä kuulemma kauan kinuamastani Hurtigruten risteilystä… jälkimmäiseen kommenttiin liitin reklamaation, kuten myös option – risteilyn hieman toisenlaisella aluksella.
Mantereen upeat ylös, alas mutkittelevat tiet ja mahtavat maisemat, kauniit ruskan värit sekä lomailijan rentoutunut mieli teki hyvää.
Auto parkkiin Fauskeen. Kylmän yön jälkeen matka jatkui kohti Moi I Ranaa, josta tarkoituksena oli ajaa Ruotsin läpi takaisin Haaparantaan ja viettää toinen suunniteltu lomaviikko Suomen Lapissa.
Huonon pizzakokemuksen jälkeen sekä pakko käytettävien NOK varakassa ostosten jälkeen auto kohti Ruotsin rajaa.
Raja Norjan ja Ruotsin välillä oli läpikulkumatka, merkkipaalu, jota kukaan ei valvonut.
Maisema kuitenkin alkoi vaihtua melko nopeasti ja muuttui kohti Storumannia lappilaiseksi tunturimaisemaksi.
Yövyimme Storumanin keskustaajamassa, joka sijaitsee Västerbottenin läänissä ja Lapin historiallisessa maakunnassa Pohjois-Ruotsissa.
Saimme aivan mahtavaa palvelua ja ihan suomen kielellä. Storumanin leirintä alue oli oikein hyvä ja palvelu kerrassaan mahtavaa.
Myöhäisestä saapumisajankohdasta ja syksyn vähäisestä asiakasmäärästä johtuen leirintäalueen avaimen sai avainlaatikosta koodilla ja leirintäaluemaksu maksettiin vasta aamulla. Huoltorakennus oli hyvä ja saunat olivat lämpimänä. Tätä paikkaa kannattaa suositella.
Tankki taas täyteen ja menoksi.
Matkalla kohti Suomea, päätimmekin tehdä lennossa uuden matkasuunnitelman.
Jos ajaisimme kokomatkan putkeen, saattaisimme juuri ja juuri ehtiä tehdä vielä yhden koukkauksen Norjan puolelle, ennen kuin rajat taas sulkeutuvat.
Olimmekin siis 665 km matkalla läpi Ruotsin kohti Enontekiötä. Parit retkikahvit matkalla, pientä jaloittelua ja taas tienpäälle.
Ruska hiipui hiljalleen matkan varrella ja puut muuttuivat lehdettömiksi. Värityksen maisemaan toi taivaanrantaan laskeva aurinko.
Ajomatkat ensimmäisen viikon aikana olivat pitkiä. Osittain siitä syystä, että kahden viikon Norjan matka typistyi sisärajojen sulkemisen takia viikoksi ja oli ehdittävä takaisin Suomeen.
Pitkiin siirtymiin vaikutti myös se, mistä löytyi avoinna oleva leirintäalue. Halusimme olla sähkössä, käydä sisävessassa ja suihkussa, sekä pestä kunnolla astiat, joten siinä syy leirintäpaikkoihin. Kovinkaan moni leirintäalue ei ollut enää näin myöhään syksyllä avoinna. Meillä oli jälleen mukana oma Huawein tasku-wifi, jolla yhteydet pelasivat moitteetta. Siirtymillä olikin aikaa googlailla matkareittejä ja yöpymispaikkoja.
Enontekiöstä ajoimme vielä Hettaan, jossa yövyimme.
Aamuun herättiinkin pakkasasteissa. Puut olivat huurtuneet kauniiksi yön aikana.
Olimme kiertäneet läntisen käsivarren kesälomareissulla aiemmin tänä vuonna (voit lukea edellisestä blogitekstistä) ja nyt oli tarkoitus viettää viikko toisessa käsivarressa ja valua sieltä sitten kohti etelää ja kotia.
Auton nokka uudestaan kohti Norjaa. Lyhyin matka Utsijoelle oli ajaa Norjan kautta ensin E45 tietä pitkin Kautokeinoon ja siitä sitten Kaarasjoelle ja E6 tietä pitkin Utsijoelle.
Maisema muuttui jälleen. Upeita tunturimaisemia, upeassa säässä.
Tenojoki kiemurteli reilut 150 km Norjan ja Suomen rajalla.
Suomen puolella kulki tie 970, jota on myös kutsuttu Suomen kauneimmaksi tieksi.
Tien vieressä, laakson pohjalla virtasi tarunhohtoinen Teno koskineen.
Ei ihme, että moni on menettänyt sydämensä näille maisemille ja rauhan tunteelle, jonka maaginen maisema sinetöi.
Oli kyllä nautinnollista juoda retkikahvit ja syödä eväät näissä maisemissa.
Ylitimme Suomen rajan noin viiden aikaan iltapäivästä, hyvissä ajoin ennen sen sulkeutumista.
Paljon ei matkaajia tiellä meidän lisäksemme ollut, joten suurta ruuhkaa tuskin rajanylityspaikoille syntyi.
Matkalla vastaan tuli kuitenkin useita rajavartioston ja poliisin autoja isoilla peräkärryillä, matkalla sulkemaan käsivarren monia rajanylityspisteitä.
Tällä matkalla olimme asuneet omassa asuntoautokuplassamme, joten olo oli luottavainen, vaikkakin Korona oli uutisoinnin mukaan kiihtymisvaiheessa.
Seuraavaksi pysähdyspaikaksi valikoitui Ivalo, jossa yövyimme yhden yön.
Nyt oli aika hidastaa tahtia ja lyhentää myös päivittäisiä ajomatkoja.
Ivalosta suuntasimme Saariselälle, jossa kuitenkin vain pyörähdimme, todetaksemme, ” että niin nähty”.
Päivä muuttui pilviseksi, minkä takia kilometrejä kertyi enemmän kuin oli suunniteltu. Auto parkkiin Sallaan, sillä sieltä löytyi lähin avoinna oleva leirintäalue. Salla tunturi oli paksun sumun peitossa ja kuvauspaikat vähissä, eikä revontulista kannattanut tänä yönä haaveilla. Päivän päätteeksi saunassa sain ”pysyväis” asukkailta aimo annoksen tietämystä karavaanarielämästä ja Sallan alueesta;) Aamu paljasti Salla tunturin, jota siinä aamukaffilla sitten ihailimme.
Meille jo ”rutiiniksi” muuttuneet lähtöä ennakoivat aamutoimet sujuivat hiljaisuudessa. Matka renkailla jatkui.
Tie vei Kiutaköngään koskelle sekä Myllykoskelle, jonne pääsee kätevästi Basecamp Oulangan parkkipaikalta.
Kummankin koskialueen läheiset parkkipaikat olivat vieläkin näin syyskuun lopussa avain täynnä autoja ja vapautuvaa paikkaa piti odotella. Ihmisiä oli paljon liikkeellä.
Matkassa oli kunnon Erä-Jormia ja sitten meitä, jotka kipaisivat vain kuvatakseen lähimmän kosken. Poluilla kuljeskeli, jos jonkinlaista eränkävijää…
Ruotsin ja Norjan puolella ei tarvinnut poroja väistellä, mutta nyt niitä oli taas runsaasti teiden varsilla ja ylittämässä teitä.
Huvittavaa oli, että useamman kotitalon pihassa saattoi olla porolauma, joka mussutteli pihan antimia tai lokoili nurmikolla kuin aurinkoa ottaen.
Pakko oli koukata Rukan kautta, katsastamassa kahden päivän päästä avattava laskettelukausi. Rinnekoneet tekivät kovaa vauhtia pohjia kahteen rinteeseen.
Paksu oli lumipohja, joka rinteeseen oli lanattu.
Ilma oli +7, eikä tulevan viikon sääennustekaan luvannut pakkasöitä. Mitenköhän tuo lumipohja kestää?
Alkava laskettelukausi saattoi selittää myös sen, miksi kohti pohjoista oli niin paljon matkailuautoja?
Meidän matka jatkui kohti etelää ja kotia…
Ihan kivaahan tämä retkeily on ollut. Asuntoauto on toiminut hyvin retkimajoituksena ja pienellä vaivalla myös avoinna olevat leirintäalueet saatiin selvitettyä.
Kaksi viikkoa tienpäällä rupeaa kuitenkin painamaan.
Miten paljon mukavampaa olisikaan vaihtaa maisemaa Euroopan isoissa kaupungeissa, juoda aamun kaffet pienissä paikallisissa kuppiloissa, lempeässä ulkoilmassa, hiljalleen heräävissä kaupungeissa.
Jotenkin tämä sielu kaipaa vaihtelua ja uusia maisemia jo niin aiemmin nähdyn sijaan.
Takaisin arkeen ja realismiin. Matkalla saimme ihailla upeita peilityynejä järvimaisemia sekä ruskaa, joka pakeni eteenpäin kohti etelää kilometri kilometriltä. Liikennettä pohjoisesta etelään oli vähäisesti, mutta vastaan tuli paljon asuntoautoja ja vaunuja, joilla oli ilmeisesti myös myöhäinen kesäloma kulutettavana. Kyynärnivel sai taas kyytiä, kun käsi heilui ahkerasti tervehtien vastaantulevaa karavaanaria.
Pysähdyimme kuvaamaan Hiljaista kansaa, jonka parkkipaikalla ei nyt syksyllä ollut enää kesän uutisoitua suurta kansanpaljoutta.
Ohi hurahti, pysähtymättä, useampikin asuntoauto matkalla kohti pohjoista.
Jäimme Ristijärven Pirttiin yöksi. Kaunis värikäs auringon värittämä taivaanranta ja siitä seuraava kuulas yö sai mielen tyyntymään.
Aamulla taas vilkaisu karttaan ja uuden päivän reittisuunnitelma kohti etelää.
Koukkaus Vuokattiin ja sen upeisiin maisemiin.
Vuokatinvaaran päältä voi ihailla Suomen kauneimpia vaaroja ja niitä ympäröiviä vesistöjä. Harmillisesti vain sää oli sen verran nuhruinen, että kovin kauaksi ei näkyvyys yltänyt.
Näköalapaikoille, ei tarvitse pitkää matkaa kavuta, sillä autolla pääsee aivan näköalapaikan lähelle. Ylempänä olevalla näköalatornilla on useita avioliittolukkoja, jotka on lukittu näköalatornin kaiteisiin.
Seuraava koukkaus tehtiin Joensuuhun.
Joensuu olikin sitten jo iso kaupunki – kiitos yliopiston.
Mitään erityistä katsottavaa kaupunki ei kuitenkaan tarjoa näin syksyaikaan.
Toki olisi voinut käydä monessa museossa, joita kaupungissa oli, mutta pahentunut tautitilanne ei nyt juurikaan houkuttanut yleisötiloihin.
Botania maailman pohjoisin perhospuutarha ja yksityinen kasvitieteellinen puutarha on myös yksi alueen nähtävyys samoin kuin Outokummun Vanha Kaivos, Bomban alue sekä tietysti Koli.
Kesän kaunis vesistö ja Ilosaari rock tuovat varmasti lisää vipinää tähän kaupunkiin.
Vilkas ja eläväinen opiskelijakaupunki kuitenkin tarjosi hyvän levähdystuokion pizzan merkeissä, josta sitten matka jatkui Valamon luostariin.
Valamon luostarissakin oli hiljaista.
Saimme vierailla siellä yksiksemme ja nauttia upeista ikoneista ja suitsukkeen tuoksusta – rauhoittava paikka.
Kuuluisat luostariviinit jäivät tällä kerralla ostamatta.
Melkein 400 km ajon jälkeen auto parkkiin Varkauteen.
Varkauskin on, no joo, kaupunki. Pitkä suora, jonka ympärillä kaupat. Pari museota ja tehdasta. Keskustaan saakka ulottuva Saimaan vesistö, vehreä luonto ja monet käyntikohteet tarjoavat Varkauden seudulla runsaasti mahdollisuuksia lomailijoille – kesällä ehkä.
Erikoisuuksiin kuuluvat oman kaupungin kaviaari, ihmeellisten instrumenttien koti Mekaanisen Musiikin Museo ja Tattoo Museo, jotka nekään eivät nostaneet kaupungin pistesaldoa.
Pisteitä sen sijaan kertyi Spa Hotel Kuntorannan Campping alueesta, jossa meidän lisäksemme oli muutama muu asuntoauto.
Varasimme oman, puilla lämmitettävän rantasaunan itsellemme koko illaksi.
Leiripaikoistakaan ei tarvinnut kisailla. Valitsimme siis parhaan, aivan järven rannalta ja rantasaunan vierestä.
Kyllä oli makoisaa lämmittää itse sauna, saunoa miedossa löylyssä, juoda kylmä lonkero ja nukahtaa pitkän päivän päätteeksi.
Valuminen kohti etelää jatkui ja loman loppukin jo häämötti. Vielä yksi etappi ennen kotia – Juveninkoski.
Ennen Juveninkoskea ajoimme Jyväskylän kautta Petäjäveden vanhalle kirkolle, joka on yksi Suomen Unescon maailman perintökohteista.
Petäjänveden vanhaa kirkkoa on kuvailtu pohjoismaisen puuarkkitehtuurin merkkiteokseksi.
Keskisuomalaisten talonpoikien vuosina 1763–65 rakentama vanha kirkko on veistetty huikaisevalla taidolla ja kätkee sisäänsä elämän suurimpia tunteita. Kaunis se olikin kaikkine pienine yksityiskohtineen.
Juveninkoski on Jämsän Partalassa sijaitseva pystysuora vesiputous, jossa vesi syöksyy kalliojyrkänteeltä alas noin seitsemän metriä.
Juveninkoski on tiettävästi Keski-Suomen korkein ja jyrkin vapaana virtaava vesiputous, minkä johdosta se kuuluu nykyisin Jämsän kaupungin tunnetuimpiin luonnonnähtävyyksiin.
Voipi olla, että kevään sulamisvesien aikaan koski olisi ollut näyttävämpi – nyt ei kovin kummoinen.
Renkaat käännettiin Tampereen kautta kohti kotia. Pitkä kahden viikon tournee päätettiin kotisaunaan. Tulevan joulun matka on jo unohdettu ja suunnitelmat muutettu, ajatukset siirretty seuraavaan kevääseen. Jospa sitten taas pääsisi raiteille.